Nyt kutsuu meitä Kuusamo!

Kuusamo on tuttu paikka itselleni – asuinhan ennen huomattavasti lähempänä sitä kuin nyt. Olen myös aina tykännyt Kuusamosta, siellä on sitä jotakin.

Viime vuosina olemme innostuneet perheen kanssa luontoretkeilystä. Olemme tehneet lyhyitä päivävaelluksia eri kohteisiin, ja sain jostain päähänpiston, että olisipa kiva lähteä käymään Kuusamossa lasten kanssa.Googlaillessani osui vielä silmään Mangostanian blogi Hiiden hurmos -reitistä ja Kiutakönkäästä. Tarvitsi enää houkutella mies matkaan. Kuusamossa kiinnosti myös Suurpetokeskus, mistä olin kuullut useammaltakin taholta suosituksia. 

Lähdimme Kuusamoon juhannussunnuntaina. Menomatkalla heti Pudasjärven jälkeen tuli ensimmäinen äkkijarrutus, kun poroja tuli tielle. Sen jälkeen poroja näkyi tasaisesti. 

Majoituksen olimme jo aiemmin varanneet, senkin jonkun tuttavan suosituksesta, Lomakeskus Rönnynrannasta kolmeksi vuorokaudeksi. Rönnynranta sijaitsi noin 30 kilometriä Kuusamosta, mutta toisaalta eivät retkikohteemmekaan Kuusamon keskustassa olleet, vaan toinen etelämmässä ja toinen pohjoisemmassa, joten ajelua olisi ollut joka tapauksessa tiedossa myös Kuusamossa. Säät eivät luvanneet aurinkoa, vaan kylmää ja sadetta koko reissumme ajaksi - mutta kesäloma on aina kesäloma säästä huolimatta!

Majapaikka osoittautui oikeinkin kivaksi. Paikan emäntä oli meitä vastassa ja meillä oli oman huoneistomme lisäksi käytössä olohuonetta, saunaa, pesuhuonetta ja muita yhteisiä tiloja. Muutama muu vieras paikassa oli lisäksemme, mutta ahtaasti ei ainakaan tarvitsisi asua. Lapset innostuivat nähdessään jonkin matkan päässä siintävän järven, mutta rantaan päästyämme, kukaan ei kuitenkaan uskaltautunut uimaan, kun lämpötila oli kuitenkin sen verran matala.

 

 

Maanantaina lähdimme ajelemaan kohti Kuusamon Suurpetokeskusta. Suurpetokeskuksessa on esillä Suomessa asuvia suurpetoja. Eniten meitä kiinnostivat julkisuudessakin runsaasti olleet Sulon karhut, lähinnä Juuso. Pääsymaksu keskukseen oli ihan kohtuullinen. Opastuskierros oli juuri alkamassa, kun pääsimme paikan päälle, joten pääsimme heti matkaan. Oppaan johdolla kiertelimme katsomassa koirasusia, kettuja, ilveksiä ja karhuja. Harvoin pääsee noin lähelle karhuja kuin tuolla. Kullakin karhulla oli nimi ja opas antoi kädestä karhuille hedelmiä. Juuso-karhu hämmästytti suurella koollaan ja oppaan mukaan suurempia karhuja pitäisi lähteä etsimään Kanadasta. Keskuksessa vierähti vain noin parituntinen. Päädyimme sitten torigrillille syömään vielä ennen paluuta majapaikkaan.

 

Tiistaille oli luvattu alun perin parasta säätilaa, eli koko ajan ei pitäisi sataa. Ajoimme Oulangan luontokeskukseen, mistä lähdimme liikkeelle. Hiiden hurmos -reistä olin etukäteen jo lukenut, että se on noin viiden kilometrin mittainen rengasreitti eli juuri sen mittainen, mitä olemme tottuneet lasten kanssa tallustelemaan. Hetken matkaa käveltyämme huomasimme, että tämä reitti ei olekaan ihan yhtä helppoa, kuin niillä reiteillä, mitä olemme aiemmin kulkeneet. Pohkeissa alkoi pian tuntua jyrkkien ylämäkien nousu. Kaarsimme Hiiden hurmos-reitille oikealle, koska sitä oli esimerkiksi blogissa suositeltu. Iso osa kulkijoista jatkoi suoraan Kiutakönkäälle, koska monet lapsiperheet olivat todennäköisesti katsomassa vain sitä. Itse olen huomannut, että lapset saa parhaiten liikkumaan juuri metsäreiteillä, koska mielenkiintoista katsottavaa riittää, eikä matkanteko ala yhtä nopeasti pitkästyttää kuin maanteitä talsiessa. Hiiden hurmos-reitillä oli helppo pysyä, koska se oli merkitty käpytunnuksilla.

Tulimme pian poroaitaukselle. Siinä oli pieni näkötorni, mistä pystyi paremmin näkemään poroaitauksen muodon. Lapset innostuivat heti kiipeämään näkötorniin. Tämän jälkeen jatkoimme matkaa pitkospuita pitkin. Hiidenlammella oli kaunista, eikä montaa ihmistä tullut matkan varrella vastaan. Pian jyrähti ukkonen. Itseäni alkoi hieman jännittää, että mahtaako ukkonen iskeä pahemminkin päälle, mutta onneksi se jäi yhteen jyrähdykseen. Tulimme pian vanhalle niittyladolle, missä oli pöytä ja penkit ulkosalla. Jäimme siihen syömään voileivät. Pian alkoi vesisade, mutta onneksi pääsimme latoon suojaan pahinta sadekuuroa.

 

 

 

 

Kun sade hieman hellitti, pääsimme jatkamaan matkaa. Lapsista ei tällä kertaa kukaan valittanut pahemmin muuta kuin nuorimmainen, joka oli alkanut pelätä muurahaisia. Arvaa vain, kuinka monta kertaa vajaan neljän vuoden ikäistä piti nostaa tai kantaa, kun polulla sattui olemaan muurahainen.

Kiutakönkään taukopaikalla oli jälleen onneksi katto pään päällä, kun vesisade jatkui. Makkaranpaisto kuuluu lasten mielestä olennaisesti retkipäiviin, joten makkarat oli tietysti repussa mukana. Taukopaikalta oli joelle valtava pystysuora pudotus, mikä tietystikin kiinnosti lapsia. Itsellä piti olla sananmukaisesti silmätkin selässä tällä paikalla. Taukopaikalla istuessamme alkoi ihmisiäkin näkyä, kun heitä kulki ohi puolin jos toisin. Niin taukopaikalla kuin sen jälkeenkin sai kuunnella kosken pauhua. Kiutaköngäs oli upea, niin väreiltä, muodoilta kuin valtavalta pauhultaan - todellista luonnon voimaa. Kuuntelimme pauhua pitkän aikaa, mutta lasten kaitsemisen stressaavuus sai meidät jatkamaan matkaa ehkä aiemmin, mitä olisimme muuten tehneet. Ei ihme, että paikka kerää vierailijoita niinkin paljon. 

 

 

 

 

Loppumatka sujui sutjakkaasti. Matkamittari näytti 5,7 kilometriä Oulangan luontokeskukselle päästyämme. Luontokeskuksellakin riitti nähtävää. Tytöt innostuivat piirtelemään ja askartelemaan lasten leikkipaikalla. Mietimme, josko kävisimme katsomassa vielä muita paikkoja, pienen Karhunkierroksen varrella olevia riippusiltoja tai Myllykoskea vielä samana päivänä, mutta niihin oli kuitenkin 0,5-1 kilometrin matka parkkipaikalta ja nuorimmaisemme oli jo väsymyksestä nukkunut autoon. Päätimme, että pienen Karhunkierroksen aika on joskus myöhemmin.

Kuusamossa oli upea käydä. Ja luontokohteita sillä - ja monella muullakin - suunnalla riittää vielä tulevillekin vuosille!